Leppoisa sunnuntai, ei mitään ihmeellistä tekemistä, lunta leijailee taivaalta ja voisi vaan unohtua siihen, lumihiutaleita katselemaan, vaikka tunneiksi. Olen riippuvainen näistä hetkistä, päivistä, jolloin ei ole mitään suunniteltua vaan hetket saavat kulua omalla painollaan. Kukapa ei näitä päiviä kaipaisi nykyisen hektisen elämäntahdin keskellä, en yhtään ihmettele, miksi mindfullness, joogaretriitit ja aikuisten värityskirjat nostavat suosiotaan jatkuvasti. Näistä arjen pakokeinoista en kuitenkaan nyt ole kirjoittamassa, vaikka tavallaan riippuvuus voi syntyä niihinkin.

Riippuvuudet ylipäätään aikamme ilmiönä on kiinnostanut minua viime aikoina ihan hirveästi. Mitä enemmän luen aiheesta, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että yhteiskuntamme luo meille riippuvuuksia eikä se ole läheskään niin yksilökeskeinen ongelma, mitä meille yritetään tyrkyttää median ja lääketieteen kautta. Riippuvuus voidaan määritellä monella tavalla, positiiviseksi tai negatiiviseksi asiaksi riippuen arvoista ja asenteista yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Esimerkiksi Venäjällä peliriippuvuus nähdään pahempana riippuvuutena kuin alkoholismi, joka Suomessa taas luokitellaan pahemmaksi asiaksi. Paradoksaalia on se, että yhteiskunnassa riippuvuuksia yhtäältä kauhistellaan, mutta toisaalta niitä tarvitaan. Markkinat sekä ylläpitävät että ehkäisevät addiktioita, niitä tarvitaan, jotta saadaan verotuloja (esim. alkoholivero) ja sitten niillä verorahoilla rahoitetaan laitoksia ja työllistetään henkilökuntaa, joka taas hoitaa riippuvaisia. Talouden intressit törmäävät kansanterveydellisiin intresseihin.

Kulutusyhteiskunnassa on kätevää, että addiktiot on saatu näyttämään yksilön omana ongelmana, jotta on voitu pestä kädet tavallaan siitä, että ympäristössä ja yhteiskunnassa olisi jotakin vikaa. Riippuvuus on yksilön oma ongelma, ja hänen tahdostaan parantua riippuu se, kuinka hän addiktiostaan selviää. Ei siis tahdota säännöstellä kulutusta vaan sen sijaan vahvistetaan riippuvaisen tahtoa terapian ym. keinoin. Kulutusyhteiskunta on riippuvainen haluista ja niiden tyydyttämisestä. Addiktioiden syyt ja seuraukset ovat syvemmällä kuin uskommekaan, eikä pelkkä yksilön heikkous ei niitä pysty selittämään.

Kiinnostavan näkökulman addiktioihin antaa psykologi Gabor Mate, jonka mukaan addiktiot eivät ole ongelma, vaan ne ovat keinoja ratkaista ongelma. Nämä ongelmat ovat yleensä ihan tavallisia asioita, joita ihminen kaipaa: rakkaus, yhteys, turvallisuuden tunne. Kun jokin puuttuu, etsitään siihen ratkaisua. Esimerkiksi henkilön, joka ei tunne olevansa osa yhteisöä, ei tunne kuuluvansa mihinkään, on helppo etsiä apua alkoholista, joka saa hänet tuntemaan olevansa osa jotakin, olevansa sosiaalinen ja haluttu. Ongelma ei tässä ole alkoholi, vaan se, miksi henkilö tuntee näin, miksi hän tuntee, että häneltä puuttuu yhteys muihin ihmisiin? Riippuvuus on tämän näkökulman mukaan ikään kuin itselääkitystä psyykkiseen ongelmaan. On myönnettävä, että Maten teoria ei kuulosta ollenkaan kaukaa haetulta.  Harva ajattelee riippuvuuksista näin.

Olen entistä vakuuttuneempi, että ympäristö näyttelee pääosaa addiktioiden synnyttämisessä. Onhan varsin erikoista, että esimerkiksi aborginaalit viljelivät hamppua ja opiumia satoja vuosia ilman, että kukaan tuli näistä aineista riippuvaiseksi. Nyt myöhemmin tarkasteltaessa alkuperäiskansoja, joiden elintilat on rajattu minimiin aiheuttaen kaikenlaisia sosiaalisia ja psyykksiä ongelmia, ovat huumeriippuvuudet suurimpia juuri heidän joukossaan. Addiktioiden ehkäisyssä tulisi siis tarkastella vähän isompaa kuvaa eikä rajata sitä yksilön ongelmaksi.

Riippuvuuksien ehkäisyssä tulisi pystyä yhdistämään kaikkien etu, mikä luonnollisesti on vaikeaa. Kuinka koskaan voidaan yhdistää kaikkien ihmisten terveys ja onnellisuus talouskasvun kanssa?

Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä pohtia hieman kansalaisuutta.  Mitä se edes on ja miksi se ylipäätään on olemassa?

Olen lapsesta saakka ihannoinut isänmaata, koska minut on niin opetettu. On kerrottu, miten urheasti taistelimme talvisodassa venäläisiä vastaan, ja että kuinka he ovat vihollisia meille. Isäni paasasi minulle, miten isänmaata ei koskaan saisi häpäistä, lippu ei saa osua maahan, maammelaulun aikana on aina noustava seisomaan jne.  Tämä kaikki sai minut 10-vuotiaana haluamaan armeijaan, olen jopa kirjoittanut siitä päiväkirjaani neljännellä luokalla, kuinka sitten varmasti suoritan isona asepalveluksen, koska on niin suuri kunnia kuolla kotimaansa tähden.

Tänä päivänä ja näin ”isona”, kun ymmärtää jo katsoa asioita suuremmasta perspektiivistä, ja lapsuuden opetukset kuulostavat kamalilta.  Miksi lapsille pitää jo pienestä pitäen tähdentää, että jokin joukko, kuten me suomalaiset, olemme oma ryhmä ja arvokkaampia kuin jotkut muut, kuten vaikka ne venäläiset? Myöskin se, että meille kerrotaan, miten kansalaisuus on jokin piirre, osa meitä, joka tekee meistä jonkinlaisia. Kuten, että suomalaiset ovat hiljaisia juoppoja, jotka tykkäävät saunoa. Aivan kuin olisimme täälläpäin pohjolaa kaikki jollakin tavalla samankaltaisia. Hirveä ajatus.

Suomalaisuus ei ole mitään meissä luonnollisesti ja automaattisesti olevaa. Meillä ei ole suomalaisuuden geeniä DNA:ssamme. Kansalaisuus on tarina, joka on keksitty, jotta meitä olisi helpompi hallita. Kansalaisuuden voima on keksitty valtaapitävien toimesta jo ajat sitten.  Jos tietyn alueen ihmisille kerrotaan heidän kuuluvan johonkin yhtenäiseen joukkoon, jolla on samankaltaisia piirteitä, on heitä helpompi hallita. Näitä piirteitä on keksitty ja haettu historiasta, musiikista ja taruista. Yläluokkka on poiminut omien intressiensä mukaisia piirteitä kuvaamaan kansaa; esimerkiksi se, että suomalainen on nöyrä ja kova tekemään työtä, sopii täydellisesti johtavalle luokalle. Näin he saavat ahkeria työntekijöitä, jotka eivät edes ymmärrä tulleensa manipuloiduksi kansalaisuuden harhakuvilla. Mitään empiirisiä tutkimuksia ei ole koskaan tehty siitä, että ovatko suomalaiset jotenkin erityisen nöyriä tai onko heillä normaalia heikompi viinapää.

Kansalaisuus luo yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, joita toki aina tarvitaan. Yhteenkuuluvuus synnyttää kulttuuria; musiikkia, taidetta ja kertomuksiakin. Lisäksi yhteenkuuluvuutta tarvitaan, jotta kykenemme ymmärtämään sen, että toisetkin ihmiset ovat kaltaisiamme ja sinällään yhtä arvokkaita. Yhtenäisyys synnyttää myötätuntoa ja empatiaa toisia kohtaan. Kansalaisuutta voidaan käyttää myös tällä tavoin, edistämään yhteenkuuluvuutta ilman valheita muiden vähempiarvoisuudesta. Näin suomalaisuudesta olisi hyvä lapsillekin kertoa, ilman keksittyjä, mukamas kaikkia yhdistäviä piirteitä. Kertoa, että yhdessä pystymme moniin hyviin tekoihin, ja että kukaan ei ole vähempiarvoisempi.

Totta on, että myytit suomalaisuudesta elävät ja tulevat aina olemaan. Ne luovat tietynlaista turvallisuutta ja jatkuvuutta. Tämä kaikki tulee olemaan siksi, että todellisuutemme ei voi koskaan olla täysin järkiperäistä: yhteistunteen ylläpito vaatii näitä tarinoita, koska se on nimenomaan tunne.

Joka tapauksessa kaikkien on hyvä pohtia aina välillä, miksi ja millä perustein jaottelemme ihmisiä eri kansalaisuuksiin ja mitä se oikeasti tarkoittaa. Jotkut voivat ikuisesti jäädä niihin lapsuuden opetuksiin, jotka esittävät asiat mustavalkoisina. Pyydän älkää. Minäkään en mennyt armeijaan, vaikka niin 10-vuotiaana ajattelin. Ajatelkaa ja katsokaa ympärillenne, olemme kaikki vain ihmisiä riippumatta siitä missä olemme syntyneet.

Toivotan kaikille hyvää, tiedostavaa ja vallitsevia ajatuksia sekä asiantilaa kyseenalaistavaa itsenäisyyspäivää!

Ehkä tiedätte sen tunteen, kun kaikki ahdistaa? Kun tuntuu siltä, että on täysin voimaton tämän hullun maailman kourissa eikä omilla valinnoilla tunnu olevan merkitystä? Miten saisin muutettua tätä maailmaa niin, että kaikkien olisi hyvä olla täällä, ilman köyhyyttä ja kurjuutta? Mulla on ollut koko syksyn tällaisia fiiliksiä. Tai oikeastaan jo kauan, mutta tänä syksynä ahdistus on vain kasvanut. Enkä usko olevani yksin. Olisi ihanaa löytää samoin ajattelevia ihmisiä keskustelukumppaneiksi, mutta niitä tuntuu olevan harvassa. Välillä olen lopen kyllästynyt paskanjauhantaan mitä kuulen ympärilläni, enkä jaksaisi kuunnella. Toisaalta en voi näille ihmisille vihainenkaan olla, koska he puhuvat asioista omasta näkökulmastaan ja elämänkatsomuksestaan lähtien. On typerää vihoitella ihmisille, jotka ovat eläneet elämäänsä täysin eri tavoin kuin itse, koskaan syvemmin ehkä ajattelematta kaiken järjettömyyttä. Jokainen nääs näkee maailman sillä tavoin kuin haluaa ja omista lähtökohdistaan, joihin ovat vaikuttaneet syntymäaika, lapsuuden ympäristö ja elämänkulku yleensä monen muun tekijän kanssa.

Esimerkiksi ajattelen kovin eri tavoin työstä ja työelämästä kuin kollegani. He kun ovat enimmäkseen kasvaneet kulttuurissa, jossa työ on elämän tärkein sisältö ja onnenpotkuista onnekkain on se, joka saa olla töissä eläkeikään saakka riippumatta työn mielekkyydestä ja ylipäätään siitä, onko oikeasti onnellinen. Silti työaikana törmään siihen, miten kollegani haaveilevat eläkeiästä ja siitä, mitähän he sitten tekevät kun on niin paljon aikaa kuin olla ja voi, eikä tarvitse työhön enää tulla. He eivät tiedä, mitä tekisivät eläkkeellä, koska työ on ollut se elämän keskeisin asia. Monille on käynyt niin, että he edelleen jäävät jumittamaan ja hengailemaan työpaikalle ja edelleen käyvät siellä eläköidyttyään, koska eivät tiedä, mitä muuta tekisivät kun ei sitä koko ajan kotonakaan jaksa olla ja tv:tä katsella. Ei olla oikeastaan koko elämän aikana pysähdytty miettimään sitä, mitä oikeasti haluaisi tehdä ja mihin aikansa käyttää.

Jos on niin onnekas, että elää 80-vuotiaaksi, on saanut elää 29 500 päivää. Uskomaton määrä päiviä, joista jokainen voisi olla mitä mainioin. Jokainen päivä voisi olla uusi seikkailu, uusi mahdollisuus. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät sen, miten rajallinen aikamme täällä on. Osa ei edes koskaan saavuta tuota 80-vuoden ikää. Siksi meillä ei ole aikaa tulla töihin joka jumalan päivä ja valittaa vallitsevasta tilanteesta. Odotan sitä itseltäni ja myös muiltakin enemmän, että uskallettaisiin tehdä ja ajatella itse. Edes keskustella asioista, vaikka näkökannat olisivatkin erilaiset. Näin jokainen voisi oppia toisiltaan uutta ja moniin maailmamme ongelmiin löytyisi ratkaisuja helpommin. Eikä tarvitsisi potea maailmantuskaa, joka ajoittain saa ainakin minunlaiseni välillä hyvinkin tuohtuneeksi , turhaan.

Toivon kaikille mitä mukavinta syksyä ja iloisia ajatuksia! Tehkää hulluja asioita! Seuratkaa sydäntänne. Toivotaan, että tämä pimeyden aika on pian ohitse.

Haaveilen tästä usein. Mitä jos saisi herätä joka aamu rauhassa, kahvia keitellen ja linnun laulua kuunnellen? Tai jos pitää aikaisin heräämisestä ja touhuamisesta heti aamulla itselle tärkeiden asioiden parissa niin voisi tehdä niin. Kukaan ei estäisi. Maailma olisi parempi paikka varmasti, jo saisimme toteuttaa itseämme joka päivä omalla tavallamme sen sijaan, että meidän on käytettävä vähintään se kahdeksan tuntia vuorokaudesta leipämme hankkimiseen.

Olen varma siitä, että suurin osa ihmiskunnan ongelmista johtuu juuri siitä, että emme saa tehdä sitä, mitä haluaisimme. Ei ole ihme, että on masennusta, alkoholismia ja väkivaltaa, jos ihmisiä rajoitetaan jatkuvasti. Onnellisia sattuvat olemaan vain ne, jotka ovat löytäneet kutsumuksensa tämän maailmanjärjestelmän tarjoamien vaihtoehtojen joukosta tai ovat vain päättäneet haistattaa paskat kaikelle ja kulkea omaa tietään, vaikka se tarkoittaisi köyhyyttä. Siitäkin huolimatta, että joku on ns. ”unelmatyössään”, on näillä henkilöillä muita intohimoja, jota toteuttaisivat mielellään, jos aikaa jäisi enemmän.

Ongelmana on myös se, että emme nykyään edes tiedä mitä haluaisimme. Emme tiedä mitä tekisimme jos emme kävisi töissä. Eikä meidän haluta tietävän. Meitä ei opeteta löytämään omaa juttuamme, sitä, missä olemme omassa elementissämme ja missä voimme olla myös muille hyödyksi.  Lastentarhasta lähtien meidät opetetaan ajattelemaan vain kahta asiaa: rahaa ja kuinka sitä saadaan. Koska se on se voima, joka yhteiskuntaa pyörittää. Ihmisten ei haluta ajattelevan itse. Meille on luotu illuusio siitä, että me voimme muka vaikuttaa maailman asioihin äänestämällä ym. ja että työssäkäynti tekee sinusta hyvän ihmisen, vaikka vihaisit työtäsi. Teemme mitä teemme oikeastaan aivan typeristä syistä. Se syy tehdä asioita ja auttaa ihmisiä lähtee oikeasti meistä ihan luonnostaan, ilman valheellisia kannustimia kuten rahaa.

Joku voisi sanoa, että jos ihminen ei tee töitä, hän laiskistuu. Jos emme kävisi töissä niin makaisimme vain sohvalla päivät pitkät. En usko siihen.  Ihminen haluaa luonnostaan tehdä asioita ja käyttää kykyjään, mielikuvitustaan sekä hankkia tietoa kiinnostuksen kohteistaan, kehittyä jossain hyväksi ja siten olla hyödyksi muille. Meissä on kaikissa sisäänrakennettuna jokin kyky tai intohimo, jonka kautta voimme olla maailmalle hyödyksi parhaalla tavalla. Jos meidän ei tarvitsisi käydä töissä elääksemme, olisi maailma meille avoin. Voisimme tehdä ihan mitä vaan. Yhdessä pystyisimme luomaan sellaisen maapallon, jolla kaikkien on hyvä olla ja elää, ilman pakkoa käyttää koko elämänsä rahan hankkimiseen. Tutkimusten mukaan raha ei edes palkitse tai motivoi ihmistä samalla tavalla kuin luova luominen, jossa itse keksinnöt ovat palkkiota. Jos meidän ei jatkuvasti tarvitsisi kilpailla mammonasta, ei maailmassa olisi vihaa ja ahneutta.

Mikä parasta, on ”rahaton” järjestelmä täysin mahdollinen. Meillä on täysi mahdollisuus saada elää jokainen päivä niin kuin haluamme. Kaikki riippuu tulevista vuosikymmenistä, sillä faktana on se, että kohta kaikille ei automaation myötä tule olemaan perinteistä työtä tarjolla. Työt tulevat loppumaan. Haasteena on vain se hankalin, eli muutos. Lopulta, jokainen ihminen haluaa olla vain onnellinen. Kuten tiedämme, se ei vaadi kultaa ja kimallusta vaan mahdollisuutta toteuttaa itseämme ja olla läheistemme seurassa. Kun tämä sopeutetaan yhteen maapallon resurssien kanssa, riittää tästä maailmasta tarpeeksi kaikille ilman, että kenenkään tarvitsee kärsiä ja hukata elämänsä merkityksettömän työn tekemiseen.

Tehkäämme kaikkemme, jotta voisimme kulkea tällaista tietä kohti, sellaista maailmaa kohti, jossa raha ei määrää elämämme kulkua. Kuten sanottu, meillä on vain tämä yksi elämä eikä sitä tulisi haaskata. Jos saisin tehdä joka päivä mitä haluaisin, tutkisin kiinnostukseni kohteita ja lukisin, kehittäisin itseäni omaan luonnolliseen suuntaani ja varmasti löytäisin keinon, jolla olla hyödyksi kaikille siten, että olen itse onnellinen. Varmasti myös rentoutuisin ja kävelisin metsässä, sehän on aivan parasta elämää!

 

Monilla meistä on jokin asia, mitä olemme yrittäneet useitakin kertoja siinä onnistumatta. Tästä asiasta on jäänyt pysyvä mielleyhtymä alitajuntaan epäonnistumisena, jota ei todellakaan kannata yrittää enää koskaan uudelleen.  Itselläni on myös sellainen ja olen kehittänyt sen oikeastaan aikojen saatossa, tehnyt siitä oikein varsinaisen mörön. Tämä asia on opettaminen.

 Jossain vaiheessa elämääni ajattelin kasvatusalan olevan minulle sopiva juttu ja kokeilin opettamista, niin lapsien kuin vähän vanhempienkin. Kokeilin, miltä tuntuu olla ihmisten edessä arvioitavana ja samalla yrittää olla itsevarma ja tietävinään asiasta, mistä todellisuudessa ei ollut mitään tietoa. Näissä tilanteissa olin todella epävarma enkä kokenut oloani kotoisaksi. Minusta tuntui, että en pysty tähän. En voi olla muiden edessä jos en tiedä tästä opettamastani asiasta aivan kaikkea. Lisäksi erityisesti lasten kohdalla oli hankalaa hallita tilannetta ja keskittyä samalla pitämään kuria. En pitänyt siitä laisinkaan. Lopetin kaikki opettamiseen liittyvät hommat ja suuntasin uusille poluille.

Näin myöhemmin olen alkanut pohtia, olenko aivan suotta rakentanut opettamisesta itselleni sellaisen asian, mihin en missään tapauksessa halua enää ryhtyä vain sen takia, että minulla on nämä kokemukset asiasta. Kaikki kokemukseni ovat negatiivisia ja aiheuttaneet sen, että ajattelen olevani kykenemätön toimimaan enää koskaan opetustehtävissä. Iän myötä minulle on muilla poluillani tullut tavallaan opettamiseen liittyviä esiintymis- ja esitelmänpitotehtäviä ja olen tällöin huomannut, että kun handlaan aiheen, osaan nauttia esiintymisestä ja asiani kertomisesta suunnattomasti. Tykkään tehdä vaikutuksen ihmisiin ja saada tekemästäni kiitosta.

Voisiko olla ehkä sittenkin mahdollista, että opettaminen sopii minulle? Kaikki aiemmat ammatillisesti kasvatukseen liittyvät kokemukset kummittelevat mielessäni epäonnistumisina mutta samalla huomaan haaveilevani opastukseen ja jopa opettamiseen liittyvistä tehtävistä. Olisi myös hienoa auttaa ihmisiä neuvomalla heitä tai antamalla vinkkejä. Ehkä se, että olen aikaisemmin kasvatusalalla toimiessani saanut opettamisesta negatiivisen kuvan ja huonoja kokemuksia, on vaikuttanut niin vahvasti itsetuntooni, että olen torpannut koko mahdollisuuden mielessäni. Kuten aiemmin mainitsin, olen kyllä nauttinut opettamisesta kun olen ollut aiheestani perillä. On eri asia olla opettajana lapsille erilaisissa oppiaineissa, joista ei voi millään tietää kaikkea kuin neuvoa ihmisiä aiheessa, joka on itselle rakas ja tuttu. Minulle ei vain taida sopia lajien kirjo vaan tarvitsen kapeamman osa-alueen, jossa voin opastaa. Se on varmaa, että aina tulee vastoinkäymisiä. Vanhemmiten nekin osaa ehkä ottaa kypsemmin vastaan eikä luovuta yhtä helposti.

Onkohan niin, että annamme liian helposti epäonnistumisten ja mielleyhtymien hallita valintojamme vaikka jokin toiminta olisikin meille varsin luonnollista? Tätä olen siis pohtinut viime aikoina paljon. Vaatii todella paljon uskallusta lähteä takaisin polulle, jolta on joskus hypännyt pois ajatellen ”ei koskaan enää”. Ehkä tässä kliseessä on tosiaan jotain perää. Aina vaan aika tai toiminnan ei muoto ole oikea, kuten itseni kohdalla. On kai löydettävä uudestaan se itselle sopiva muoto, jos jostain syystä kauan sitten kuopattu asia alkaakin kiinnostaa. On selvää, että viisauden karttuessa tiedostamme, että vika ei ole meissä itsessämme vaan siinä tavassa miten toimimme tai olemme joskus toimineet. Omalla kohdallani lasten opettaminen eri oppiaineissa ei ole ollut minulle oikea tapa opastaa. Se ei ollut sellainen, josta olisin nauttinut. Tiedostamalla tämän voin nyt siirtyä eteenpäin ja pikkuhiljaa kehitellä omaa tapaani opettaa ja opastaa, jos sitä haluaisin vielä joskus tehdä. On löydettävä se oma juttu, jota voi jatkaa loputtomiin.

Uskon, että monella on tällaisia asioita tullut elämän varrella. Asioita, jotka eivät ole luonnistuneet aikanaan, mutta myöhemmin mietitään, että josko sittenkin minusta olisi siihen. Toivotan kaikille onnea oman tien löytämisessä. Yritän itse saada selville sen tavan ja aiheen, jossa minun kuuluu opettaa muita, koska asia pyörii niin monesti mielessäni. Ehkä vielä jonain päivänä astun muiden eteen tai opastan ihmisiä henkilökohtaisesti, ken tietää! Avoimena eteenpäin!