Leppoisa sunnuntai, ei mitään ihmeellistä tekemistä, lunta leijailee taivaalta ja voisi vaan unohtua siihen, lumihiutaleita katselemaan, vaikka tunneiksi. Olen riippuvainen näistä hetkistä, päivistä, jolloin ei ole mitään suunniteltua vaan hetket saavat kulua omalla painollaan. Kukapa ei näitä päiviä kaipaisi nykyisen hektisen elämäntahdin keskellä, en yhtään ihmettele, miksi mindfullness, joogaretriitit ja aikuisten värityskirjat nostavat suosiotaan jatkuvasti. Näistä arjen pakokeinoista en kuitenkaan nyt ole kirjoittamassa, vaikka tavallaan riippuvuus voi syntyä niihinkin.

Riippuvuudet ylipäätään aikamme ilmiönä on kiinnostanut minua viime aikoina ihan hirveästi. Mitä enemmän luen aiheesta, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että yhteiskuntamme luo meille riippuvuuksia eikä se ole läheskään niin yksilökeskeinen ongelma, mitä meille yritetään tyrkyttää median ja lääketieteen kautta. Riippuvuus voidaan määritellä monella tavalla, positiiviseksi tai negatiiviseksi asiaksi riippuen arvoista ja asenteista yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Esimerkiksi Venäjällä peliriippuvuus nähdään pahempana riippuvuutena kuin alkoholismi, joka Suomessa taas luokitellaan pahemmaksi asiaksi. Paradoksaalia on se, että yhteiskunnassa riippuvuuksia yhtäältä kauhistellaan, mutta toisaalta niitä tarvitaan. Markkinat sekä ylläpitävät että ehkäisevät addiktioita, niitä tarvitaan, jotta saadaan verotuloja (esim. alkoholivero) ja sitten niillä verorahoilla rahoitetaan laitoksia ja työllistetään henkilökuntaa, joka taas hoitaa riippuvaisia. Talouden intressit törmäävät kansanterveydellisiin intresseihin.

Kulutusyhteiskunnassa on kätevää, että addiktiot on saatu näyttämään yksilön omana ongelmana, jotta on voitu pestä kädet tavallaan siitä, että ympäristössä ja yhteiskunnassa olisi jotakin vikaa. Riippuvuus on yksilön oma ongelma, ja hänen tahdostaan parantua riippuu se, kuinka hän addiktiostaan selviää. Ei siis tahdota säännöstellä kulutusta vaan sen sijaan vahvistetaan riippuvaisen tahtoa terapian ym. keinoin. Kulutusyhteiskunta on riippuvainen haluista ja niiden tyydyttämisestä. Addiktioiden syyt ja seuraukset ovat syvemmällä kuin uskommekaan, eikä pelkkä yksilön heikkous ei niitä pysty selittämään.

Kiinnostavan näkökulman addiktioihin antaa psykologi Gabor Mate, jonka mukaan addiktiot eivät ole ongelma, vaan ne ovat keinoja ratkaista ongelma. Nämä ongelmat ovat yleensä ihan tavallisia asioita, joita ihminen kaipaa: rakkaus, yhteys, turvallisuuden tunne. Kun jokin puuttuu, etsitään siihen ratkaisua. Esimerkiksi henkilön, joka ei tunne olevansa osa yhteisöä, ei tunne kuuluvansa mihinkään, on helppo etsiä apua alkoholista, joka saa hänet tuntemaan olevansa osa jotakin, olevansa sosiaalinen ja haluttu. Ongelma ei tässä ole alkoholi, vaan se, miksi henkilö tuntee näin, miksi hän tuntee, että häneltä puuttuu yhteys muihin ihmisiin? Riippuvuus on tämän näkökulman mukaan ikään kuin itselääkitystä psyykkiseen ongelmaan. On myönnettävä, että Maten teoria ei kuulosta ollenkaan kaukaa haetulta.  Harva ajattelee riippuvuuksista näin.

Olen entistä vakuuttuneempi, että ympäristö näyttelee pääosaa addiktioiden synnyttämisessä. Onhan varsin erikoista, että esimerkiksi aborginaalit viljelivät hamppua ja opiumia satoja vuosia ilman, että kukaan tuli näistä aineista riippuvaiseksi. Nyt myöhemmin tarkasteltaessa alkuperäiskansoja, joiden elintilat on rajattu minimiin aiheuttaen kaikenlaisia sosiaalisia ja psyykksiä ongelmia, ovat huumeriippuvuudet suurimpia juuri heidän joukossaan. Addiktioiden ehkäisyssä tulisi siis tarkastella vähän isompaa kuvaa eikä rajata sitä yksilön ongelmaksi.

Riippuvuuksien ehkäisyssä tulisi pystyä yhdistämään kaikkien etu, mikä luonnollisesti on vaikeaa. Kuinka koskaan voidaan yhdistää kaikkien ihmisten terveys ja onnellisuus talouskasvun kanssa?