Olen viime aikoina miettinyt yksin-yhdessä komboa. Tiedän, että pidän kovasti yksin olemisesta ja nautin omasta ajastani vain itseni kanssa ja sen kyllä huomaa, jos en ole saanut hetkeen tällaista laatuaikaa viettää. Kuitenkin, kaikki tarvitsevat ihmisiä ympärilleen, ja harvoin vain yksi henkilö (poika- tai tyttöystävä esim.) pystyy tätä sosiaalisuuden tarvetta täyttämään ilman, että jotain puuttuu. Itsellä tulee vietettyä aika paljon aikaa tällaisessa tilanteessa, että on se yksi henkilö kenen kanssa on enimmäkseen tekemisissä. Sitten kun saa järjestettyä jotain kavereiden kanssa, tuntuu se jotenkin erikoiselta, tavallisesta poikkeavalta tapahtumalta. Samalla alkaa miettiä ihan järjettömiä juttuja kuten onkohan tää meidän koti nyt sopivan siisti ja että mitä jos en jaksakaan lähteä baariin tai jonnekin jatkamaan iltaa niin mitä sanon syyksi muille jne…Samalla tavalla alkaa jännittämään enemmän vieraiden kohtaamista, vaikka luonteeltaan olisikin sosiaalinen henkilö.

Miten tämä on tähän pisteeseen mennyt?

Aika outoa, että jokin niin normaali asia kuin sosialisoituminen voi tuntua niin erikoiselta ja että siitä ottaa jopa stressiä?!

Olen ottanut selvää asioista, jotka saattavat johtaa joidenkin yksilöiden kohdalla tähän tilanteeseen. Ensiksi, ennen teollistumisen aikakautta ja tätä meidän ns. modernia aikaa, oli tavallista asua yhteisöissä, joihin kuului tavallisesti monta ihmistä ja vain yhden perheen saati pariskunnan oma yksikkö olisi tuntunut  hupaisalta ja ennen kaikkea epäkäytännölliseltä, kun kaikki tarvitsevat toisiaan esim. peltotöissä. Asiat tehtiin yhdessä ja huolet jaettiin yhdessä. Nykyään taas yhteisöasumista pidetään outona ja jotenkin hippinä eli tällainen toiminta leimataan hyvin usein, kuten erilainen käyttäytyminen yleensäkin. On tavallista asua yksin, ja niin myös halutaan asua. Parastahan on ennen kaikkea asua isossa kaupungissa, jossa naapuria ei tarvitse edes tervehtiä. Jes! Sosiaalisten kontaktien minimointi onnistui taas!

Mutta onko tämä nykyinen tilanne sitten parempi? Kuten alussa mainitsin, on varmaan oikein haluta olla välillä yksin, mutta ihmisten jatkuvalla toisistaan eristämisellä ja pieniin yksiköihin sijoittamisella on negatiivisia vaikutuksia, eivätkä omat ajoittaiset sosiaalisten tilanteiden ahdistukset ole mikään poikkeus vaan todennäköisesti sääntö tässä järjestelmässä. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset ovat onnellisempia yhdessä. Ihmiset onnistuvat haastavista tehtävistä paremmin yhdessä ja jopa motivaatiota tutkittaessa on saatu selville, että yhdessäolo motivoi enemmän kuin rahallinen palkkio. On todella erikoista, että hyvinvointia voidaan edistää tällaisessa järjestelmässä, missä ihmiset eristetään toisistaan.

Viimeiseksi sanoisin, että varmasti myös ihmisen luonne ja lapsuuden sosiaaliset kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka sosiaalinen on ja kuinka viihtyy ihmisten kanssa. Toiset kokevat nämä tilanteet ahdistavina. Mutta tähänkään ahdistukseen ei auta nykyinen systeemi, jossa ei tehdä asioita yhdessä koska on rahallisesti kannattavampaa tuottaa palvelut ja tuotteet jokaiselle henkilökohtaisesti. Olen tullut siihen lopputulokseen, että oma sosiaalinen maailmani on kärsinyt tästä ja on osaltaan syyllinen ajoittaisiin turhiin stressauksiin asiasta, jonka tulisi olla meille kaikille luonnollisinta, mitä on.

On siis joskus kannattavaa miettiä, onko yksin todella parempi kuin yhdessä?