Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä pohtia hieman kansalaisuutta.  Mitä se edes on ja miksi se ylipäätään on olemassa?

Olen lapsesta saakka ihannoinut isänmaata, koska minut on niin opetettu. On kerrottu, miten urheasti taistelimme talvisodassa venäläisiä vastaan, ja että kuinka he ovat vihollisia meille. Isäni paasasi minulle, miten isänmaata ei koskaan saisi häpäistä, lippu ei saa osua maahan, maammelaulun aikana on aina noustava seisomaan jne.  Tämä kaikki sai minut 10-vuotiaana haluamaan armeijaan, olen jopa kirjoittanut siitä päiväkirjaani neljännellä luokalla, kuinka sitten varmasti suoritan isona asepalveluksen, koska on niin suuri kunnia kuolla kotimaansa tähden.

Tänä päivänä ja näin ”isona”, kun ymmärtää jo katsoa asioita suuremmasta perspektiivistä, ja lapsuuden opetukset kuulostavat kamalilta.  Miksi lapsille pitää jo pienestä pitäen tähdentää, että jokin joukko, kuten me suomalaiset, olemme oma ryhmä ja arvokkaampia kuin jotkut muut, kuten vaikka ne venäläiset? Myöskin se, että meille kerrotaan, miten kansalaisuus on jokin piirre, osa meitä, joka tekee meistä jonkinlaisia. Kuten, että suomalaiset ovat hiljaisia juoppoja, jotka tykkäävät saunoa. Aivan kuin olisimme täälläpäin pohjolaa kaikki jollakin tavalla samankaltaisia. Hirveä ajatus.

Suomalaisuus ei ole mitään meissä luonnollisesti ja automaattisesti olevaa. Meillä ei ole suomalaisuuden geeniä DNA:ssamme. Kansalaisuus on tarina, joka on keksitty, jotta meitä olisi helpompi hallita. Kansalaisuuden voima on keksitty valtaapitävien toimesta jo ajat sitten.  Jos tietyn alueen ihmisille kerrotaan heidän kuuluvan johonkin yhtenäiseen joukkoon, jolla on samankaltaisia piirteitä, on heitä helpompi hallita. Näitä piirteitä on keksitty ja haettu historiasta, musiikista ja taruista. Yläluokkka on poiminut omien intressiensä mukaisia piirteitä kuvaamaan kansaa; esimerkiksi se, että suomalainen on nöyrä ja kova tekemään työtä, sopii täydellisesti johtavalle luokalle. Näin he saavat ahkeria työntekijöitä, jotka eivät edes ymmärrä tulleensa manipuloiduksi kansalaisuuden harhakuvilla. Mitään empiirisiä tutkimuksia ei ole koskaan tehty siitä, että ovatko suomalaiset jotenkin erityisen nöyriä tai onko heillä normaalia heikompi viinapää.

Kansalaisuus luo yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, joita toki aina tarvitaan. Yhteenkuuluvuus synnyttää kulttuuria; musiikkia, taidetta ja kertomuksiakin. Lisäksi yhteenkuuluvuutta tarvitaan, jotta kykenemme ymmärtämään sen, että toisetkin ihmiset ovat kaltaisiamme ja sinällään yhtä arvokkaita. Yhtenäisyys synnyttää myötätuntoa ja empatiaa toisia kohtaan. Kansalaisuutta voidaan käyttää myös tällä tavoin, edistämään yhteenkuuluvuutta ilman valheita muiden vähempiarvoisuudesta. Näin suomalaisuudesta olisi hyvä lapsillekin kertoa, ilman keksittyjä, mukamas kaikkia yhdistäviä piirteitä. Kertoa, että yhdessä pystymme moniin hyviin tekoihin, ja että kukaan ei ole vähempiarvoisempi.

Totta on, että myytit suomalaisuudesta elävät ja tulevat aina olemaan. Ne luovat tietynlaista turvallisuutta ja jatkuvuutta. Tämä kaikki tulee olemaan siksi, että todellisuutemme ei voi koskaan olla täysin järkiperäistä: yhteistunteen ylläpito vaatii näitä tarinoita, koska se on nimenomaan tunne.

Joka tapauksessa kaikkien on hyvä pohtia aina välillä, miksi ja millä perustein jaottelemme ihmisiä eri kansalaisuuksiin ja mitä se oikeasti tarkoittaa. Jotkut voivat ikuisesti jäädä niihin lapsuuden opetuksiin, jotka esittävät asiat mustavalkoisina. Pyydän älkää. Minäkään en mennyt armeijaan, vaikka niin 10-vuotiaana ajattelin. Ajatelkaa ja katsokaa ympärillenne, olemme kaikki vain ihmisiä riippumatta siitä missä olemme syntyneet.

Toivotan kaikille hyvää, tiedostavaa ja vallitsevia ajatuksia sekä asiantilaa kyseenalaistavaa itsenäisyyspäivää!