Olen aina luullut tietäväni, mitä kunnianhimo on. Olen myös aina pitänyt itseäni sellaisena, kunnianhimoisena. Nyt olen ensimmäistä kertaa oikein miettinyt, että mitä se oikein edes tarkoittaa enkä ole enää niinkään varma olenko sellainen tai haluanko edes olla.

Mitä minulle on opetettu sen olevan:

 ”Kunnianhimoinen ihminen on sellainen, joka pyrkii aina eteenpäin. Tavoittelee jotain korkeampaa, ei tyydy vähään, nauttii saavutuksistaan ja kunniasta, huomiosta. Etenee uralla ja saa parempaa palkkaa. Niillä, jotka jäävät johonkin siivoojan ammattiin, ei ole sitä.”

Kun näin ensimmäistä kertaa oikein pyörittelin tätä asiaa mielessäni ja kirjasin ylös nämä ajatukset, olen melko kauhistunut. En tiedä, kuinka muut kokevat tämän termin ja asian ja voi olla, että se on aivan yhdentekevää monelle, jotka eivät ole millään tavalla altistuneet termille esimerkiksi lapsuudessa. Itselläni on ollut niin, että kunnianhimosta on tehty tärkeä asia, suorastaan haluttava piirre ihmisessä. En voi enää käsittää, että miksi joku tuollainen olisi toivottavaa. Jos pitää aina pakolla tavoitella jotakin enemmän, pidemmälle, korkeammalle…on siinä jotain väärin.

Yleensä on melko mahdotonta koko ajan kavuta jonnekin ylemmäs hierarkiassa astumatta muiden jaloille tai ilman moraalitonta toimintaa. Kunnianhimoinen ihminen vaikuttaa nyt mielessäni mulkulta, jota ei kiinnosta muut ihmiset läheisiä lukuun ottamatta laisinkaan. Voi olla aika kärjistettyä, mutta näin pohtien uudestaan koko piirrettä, näen kunnianhimoisen ihmisen henkilönä, joka miettii lähinnä itseään ja saa tyydytystä vain siitä, että on saavuttanut jotain, vaikka se olisi tapahtunut muiden kustannuksella.

Tuntuu siltä, että koko kunnianhimo-piirre on syntynyt tämän jatkuvaan kasvuun pyrkivän järjestelmän sisään sopivaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi. On helppoa saada ihmiset antamaan itsestään entistä enemmän kun on luotu joku myönteinen ja haluttava ominaisuus, joka edellyttää kaikkensa antamista vain siksi, että saavuttaa kunniaa ja mainetta. Kunnian eteen on aina tehty töitä ja sen edessä on voitu vaikka kuolla. On kuitenkin todella typerää uhrata esimerkiksi koko elämänsä jonkun asian tähden siksi, että voisi säilyttää tämän ”kunnian” ja oikeutuksen kunnianhimoisena pysymiseen tai vain siksi, että muut pitävät tärkeänä sitä, että sinun tulisi tavoitella jotain, mikä sinua ei kiinnosta.

On myös eri asia, mitä pidetään milloinkin tavoittelemisen arvoisena. Esimerkiksi opiskelua ei tunnuta pitävän kunnianhimoisen ihmisen tienä, ainakaan jos sitä jatkaa yleisesti hyväksytyn ja jo yhden tutkinnon suorittamisen jälkeen tai jos vaan työelämässä ollessaan haluaa työn ohella kehittää itseään. Uuden oppiminen ei siis ole tavoiteltavaa, jos siihen ei liity jotain lisäkunniaa, ylennystä tai palkankorotusta. Tällä hetkellä vallalla oleva yksilöllisyyden ja omistamisen ihannointi saa aikaan sen, että kunnianhimo saa ainakin omassa mielessäni hyvin negatiivisen kaiun.

Joskin ei aina pidettäisi ihanteellisena jatkuvaa kehitystä ja mammonan haalimista, voisi kunnianhimossa olla jotain tavoittelemisen arvoista. On aina hienoa, kun oppii mitä tahansa uutta ja sitä tulisi pitää arvossaan. Voi olla ylpeä, jos uskaltaa kokeilla jotain, mitä ei ole ennen kokeillut vaikka se tarkoittaisikin siirtymistä vähemmän arvostettuun tehtävään, mitä sillä on väliä mitä muut siitä ajattelevat jos se on omasta mielestä hienoa. Rohkeus yrittää ja epäonnistua kuuluvat elämään eikä kukaan voi jatkuvasti kehittyä. Jatkuvalla suorittamisella muiden vuoksi tai kunnianhimoisen tittelin pitämisen takia ei kannata uhrata elämäänsä.

Täten nimeän koko ominaisuuden uudelleen onnellisuuden himoksi, jolloin se edustaa niitä asioita, joita pidän arvossa nykyään ja hylkään lapsuudessa omaksutun termin enkä miellä itseäni kunnianhimoiseksi termin aikaisemmassa määrittelyssä. Kun seuraa omaa tietään, tulee väistämättä eteen tilanteita, jolloin on päätettävä, mikä on parasta itselle. Kun toimitaan onnellisuuden himon vallassa, voidaan työntää sivuun se ääni, joka ennen käski meidän valita toisen, vahingollisen tien ja sen sijaan seurata omaa ääntämme. Se on se oikea ääni.

 

Toivottavasti teksti ei ollut liian sekava, joudun aikalailla ajatusten pyörteisiin kun pohdiskelin tätä. Olisipa jännää tietää, kokeeko joku muukin samalla tavoin ja onko muilla samankaltaisia tai erilaisia kokemuksia kunnianhimo-ominaisuuden toitottamisesta lapsuudessa.