Riippuvuudet ylipäätään aikamme ilmiönä on kiinnostanut minua viime aikoina ihan hirveästi. Mitä enemmän luen aiheesta, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että yhteiskuntamme luo meille riippuvuuksia eikä se ole läheskään niin yksilökeskeinen ongelma, mitä meille yritetään tyrkyttää median ja lääketieteen kautta. Riippuvuus voidaan määritellä monella tavalla, positiiviseksi tai negatiiviseksi asiaksi riippuen arvoista ja asenteista yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Esimerkiksi Venäjällä peliriippuvuus nähdään pahempana riippuvuutena kuin alkoholismi, joka Suomessa taas luokitellaan pahemmaksi asiaksi. Paradoksaalia on se, että yhteiskunnassa riippuvuuksia yhtäältä kauhistellaan, mutta toisaalta niitä tarvitaan. Markkinat sekä ylläpitävät että ehkäisevät addiktioita, niitä tarvitaan, jotta saadaan verotuloja (esim. alkoholivero) ja sitten niillä verorahoilla rahoitetaan laitoksia ja työllistetään henkilökuntaa, joka taas hoitaa riippuvaisia. Talouden intressit törmäävät kansanterveydellisiin intresseihin.

Kulutusyhteiskunnassa on kätevää, että addiktiot on saatu näyttämään yksilön omana ongelmana, jotta on voitu pestä kädet tavallaan siitä, että ympäristössä ja yhteiskunnassa olisi jotakin vikaa. Riippuvuus on yksilön oma ongelma, ja hänen tahdostaan parantua riippuu se, kuinka hän addiktiostaan selviää. Ei siis tahdota säännöstellä kulutusta vaan sen sijaan vahvistetaan riippuvaisen tahtoa terapian ym. keinoin. Kulutusyhteiskunta on riippuvainen haluista ja niiden tyydyttämisestä. Addiktioiden syyt ja seuraukset ovat syvemmällä kuin uskommekaan, eikä pelkkä yksilön heikkous ei niitä pysty selittämään.

Kiinnostavan näkökulman addiktioihin antaa psykologi Gabor Mate, jonka mukaan addiktiot eivät ole ongelma, vaan ne ovat keinoja ratkaista ongelma. Nämä ongelmat ovat yleensä ihan tavallisia asioita, joita ihminen kaipaa: rakkaus, yhteys, turvallisuuden tunne. Kun jokin puuttuu, etsitään siihen ratkaisua. Esimerkiksi henkilön, joka ei tunne olevansa osa yhteisöä, ei tunne kuuluvansa mihinkään, on helppo etsiä apua alkoholista, joka saa hänet tuntemaan olevansa osa jotakin, olevansa sosiaalinen ja haluttu. Ongelma ei tässä ole alkoholi, vaan se, miksi henkilö tuntee näin, miksi hän tuntee, että häneltä puuttuu yhteys muihin ihmisiin? Riippuvuus on tämän näkökulman mukaan ikään kuin itselääkitystä psyykkiseen ongelmaan. On myönnettävä, että Maten teoria ei kuulosta ollenkaan kaukaa haetulta.  Harva ajattelee riippuvuuksista näin.

Olen entistä vakuuttuneempi, että ympäristö näyttelee pääosaa addiktioiden synnyttämisessä. Onhan varsin erikoista, että esimerkiksi aborginaalit viljelivät hamppua ja opiumia satoja vuosia ilman, että kukaan tuli näistä aineista riippuvaiseksi. Nyt myöhemmin tarkasteltaessa alkuperäiskansoja, joiden elintilat on rajattu minimiin aiheuttaen kaikenlaisia sosiaalisia ja psyykksiä ongelmia, ovat huumeriippuvuudet suurimpia juuri heidän joukossaan. Addiktioiden ehkäisyssä tulisi siis tarkastella vähän isompaa kuvaa eikä rajata sitä yksilön ongelmaksi.

Riippuvuuksien ehkäisyssä tulisi pystyä yhdistämään kaikkien etu, mikä luonnollisesti on vaikeaa. Kuinka koskaan voidaan yhdistää kaikkien ihmisten terveys ja onnellisuus talouskasvun kanssa?

Olen lapsesta saakka ihannoinut isänmaata, koska minut on niin opetettu. On kerrottu, miten urheasti taistelimme talvisodassa venäläisiä vastaan, ja että kuinka he ovat vihollisia meille. Isäni paasasi minulle, miten isänmaata ei koskaan saisi häpäistä, lippu ei saa osua maahan, maammelaulun aikana on aina noustava seisomaan jne.  Tämä kaikki sai minut 10-vuotiaana haluamaan armeijaan, olen jopa kirjoittanut siitä päiväkirjaani neljännellä luokalla, kuinka sitten varmasti suoritan isona asepalveluksen, koska on niin suuri kunnia kuolla kotimaansa tähden.

Tänä päivänä ja näin ”isona”, kun ymmärtää jo katsoa asioita suuremmasta perspektiivistä, ja lapsuuden opetukset kuulostavat kamalilta.  Miksi lapsille pitää jo pienestä pitäen tähdentää, että jokin joukko, kuten me suomalaiset, olemme oma ryhmä ja arvokkaampia kuin jotkut muut, kuten vaikka ne venäläiset? Myöskin se, että meille kerrotaan, miten kansalaisuus on jokin piirre, osa meitä, joka tekee meistä jonkinlaisia. Kuten, että suomalaiset ovat hiljaisia juoppoja, jotka tykkäävät saunoa. Aivan kuin olisimme täälläpäin pohjolaa kaikki jollakin tavalla samankaltaisia. Hirveä ajatus.

Suomalaisuus ei ole mitään meissä luonnollisesti ja automaattisesti olevaa. Meillä ei ole suomalaisuuden geeniä DNA:ssamme. Kansalaisuus on tarina, joka on keksitty, jotta meitä olisi helpompi hallita. Kansalaisuuden voima on keksitty valtaapitävien toimesta jo ajat sitten.  Jos tietyn alueen ihmisille kerrotaan heidän kuuluvan johonkin yhtenäiseen joukkoon, jolla on samankaltaisia piirteitä, on heitä helpompi hallita. Näitä piirteitä on keksitty ja haettu historiasta, musiikista ja taruista. Yläluokkka on poiminut omien intressiensä mukaisia piirteitä kuvaamaan kansaa; esimerkiksi se, että suomalainen on nöyrä ja kova tekemään työtä, sopii täydellisesti johtavalle luokalle. Näin he saavat ahkeria työntekijöitä, jotka eivät edes ymmärrä tulleensa manipuloiduksi kansalaisuuden harhakuvilla. Mitään empiirisiä tutkimuksia ei ole koskaan tehty siitä, että ovatko suomalaiset jotenkin erityisen nöyriä tai onko heillä normaalia heikompi viinapää.

Kansalaisuus luo yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, joita toki aina tarvitaan. Yhteenkuuluvuus synnyttää kulttuuria; musiikkia, taidetta ja kertomuksiakin. Lisäksi yhteenkuuluvuutta tarvitaan, jotta kykenemme ymmärtämään sen, että toisetkin ihmiset ovat kaltaisiamme ja sinällään yhtä arvokkaita. Yhtenäisyys synnyttää myötätuntoa ja empatiaa toisia kohtaan. Kansalaisuutta voidaan käyttää myös tällä tavoin, edistämään yhteenkuuluvuutta ilman valheita muiden vähempiarvoisuudesta. Näin suomalaisuudesta olisi hyvä lapsillekin kertoa, ilman keksittyjä, mukamas kaikkia yhdistäviä piirteitä. Kertoa, että yhdessä pystymme moniin hyviin tekoihin, ja että kukaan ei ole vähempiarvoisempi.

Totta on, että myytit suomalaisuudesta elävät ja tulevat aina olemaan. Ne luovat tietynlaista turvallisuutta ja jatkuvuutta. Tämä kaikki tulee olemaan siksi, että todellisuutemme ei voi koskaan olla täysin järkiperäistä: yhteistunteen ylläpito vaatii näitä tarinoita, koska se on nimenomaan tunne.

Joka tapauksessa kaikkien on hyvä pohtia aina välillä, miksi ja millä perustein jaottelemme ihmisiä eri kansalaisuuksiin ja mitä se oikeasti tarkoittaa. Jotkut voivat ikuisesti jäädä niihin lapsuuden opetuksiin, jotka esittävät asiat mustavalkoisina. Pyydän älkää. Minäkään en mennyt armeijaan, vaikka niin 10-vuotiaana ajattelin. Ajatelkaa ja katsokaa ympärillenne, olemme kaikki vain ihmisiä riippumatta siitä missä olemme syntyneet.

Toivotan kaikille hyvää, tiedostavaa ja vallitsevia ajatuksia sekä asiantilaa kyseenalaistavaa itsenäisyyspäivää!

Esimerkiksi ajattelen kovin eri tavoin työstä ja työelämästä kuin kollegani. He kun ovat enimmäkseen kasvaneet kulttuurissa, jossa työ on elämän tärkein sisältö ja onnenpotkuista onnekkain on se, joka saa olla töissä eläkeikään saakka riippumatta työn mielekkyydestä ja ylipäätään siitä, onko oikeasti onnellinen. Silti työaikana törmään siihen, miten kollegani haaveilevat eläkeiästä ja siitä, mitähän he sitten tekevät kun on niin paljon aikaa kuin olla ja voi, eikä tarvitse työhön enää tulla. He eivät tiedä, mitä tekisivät eläkkeellä, koska työ on ollut se elämän keskeisin asia. Monille on käynyt niin, että he edelleen jäävät jumittamaan ja hengailemaan työpaikalle ja edelleen käyvät siellä eläköidyttyään, koska eivät tiedä, mitä muuta tekisivät kun ei sitä koko ajan kotonakaan jaksa olla ja tv:tä katsella. Ei olla oikeastaan koko elämän aikana pysähdytty miettimään sitä, mitä oikeasti haluaisi tehdä ja mihin aikansa käyttää.

Jos on niin onnekas, että elää 80-vuotiaaksi, on saanut elää 29 500 päivää. Uskomaton määrä päiviä, joista jokainen voisi olla mitä mainioin. Jokainen päivä voisi olla uusi seikkailu, uusi mahdollisuus. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät sen, miten rajallinen aikamme täällä on. Osa ei edes koskaan saavuta tuota 80-vuoden ikää. Siksi meillä ei ole aikaa tulla töihin joka jumalan päivä ja valittaa vallitsevasta tilanteesta. Odotan sitä itseltäni ja myös muiltakin enemmän, että uskallettaisiin tehdä ja ajatella itse. Edes keskustella asioista, vaikka näkökannat olisivatkin erilaiset. Näin jokainen voisi oppia toisiltaan uutta ja moniin maailmamme ongelmiin löytyisi ratkaisuja helpommin. Eikä tarvitsisi potea maailmantuskaa, joka ajoittain saa ainakin minunlaiseni välillä hyvinkin tuohtuneeksi , turhaan.

Toivon kaikille mitä mukavinta syksyä ja iloisia ajatuksia! Tehkää hulluja asioita! Seuratkaa sydäntänne. Toivotaan, että tämä pimeyden aika on pian ohitse.

Olen varma siitä, että suurin osa ihmiskunnan ongelmista johtuu juuri siitä, että emme saa tehdä sitä, mitä haluaisimme. Ei ole ihme, että on masennusta, alkoholismia ja väkivaltaa, jos ihmisiä rajoitetaan jatkuvasti. Onnellisia sattuvat olemaan vain ne, jotka ovat löytäneet kutsumuksensa tämän maailmanjärjestelmän tarjoamien vaihtoehtojen joukosta tai ovat vain päättäneet haistattaa paskat kaikelle ja kulkea omaa tietään, vaikka se tarkoittaisi köyhyyttä. Siitäkin huolimatta, että joku on ns. ”unelmatyössään”, on näillä henkilöillä muita intohimoja, jota toteuttaisivat mielellään, jos aikaa jäisi enemmän.

Ongelmana on myös se, että emme nykyään edes tiedä mitä haluaisimme. Emme tiedä mitä tekisimme jos emme kävisi töissä. Eikä meidän haluta tietävän. Meitä ei opeteta löytämään omaa juttuamme, sitä, missä olemme omassa elementissämme ja missä voimme olla myös muille hyödyksi.  Lastentarhasta lähtien meidät opetetaan ajattelemaan vain kahta asiaa: rahaa ja kuinka sitä saadaan. Koska se on se voima, joka yhteiskuntaa pyörittää. Ihmisten ei haluta ajattelevan itse. Meille on luotu illuusio siitä, että me voimme muka vaikuttaa maailman asioihin äänestämällä ym. ja että työssäkäynti tekee sinusta hyvän ihmisen, vaikka vihaisit työtäsi. Teemme mitä teemme oikeastaan aivan typeristä syistä. Se syy tehdä asioita ja auttaa ihmisiä lähtee oikeasti meistä ihan luonnostaan, ilman valheellisia kannustimia kuten rahaa.

Joku voisi sanoa, että jos ihminen ei tee töitä, hän laiskistuu. Jos emme kävisi töissä niin makaisimme vain sohvalla päivät pitkät. En usko siihen.  Ihminen haluaa luonnostaan tehdä asioita ja käyttää kykyjään, mielikuvitustaan sekä hankkia tietoa kiinnostuksen kohteistaan, kehittyä jossain hyväksi ja siten olla hyödyksi muille. Meissä on kaikissa sisäänrakennettuna jokin kyky tai intohimo, jonka kautta voimme olla maailmalle hyödyksi parhaalla tavalla. Jos meidän ei tarvitsisi käydä töissä elääksemme, olisi maailma meille avoin. Voisimme tehdä ihan mitä vaan. Yhdessä pystyisimme luomaan sellaisen maapallon, jolla kaikkien on hyvä olla ja elää, ilman pakkoa käyttää koko elämänsä rahan hankkimiseen. Tutkimusten mukaan raha ei edes palkitse tai motivoi ihmistä samalla tavalla kuin luova luominen, jossa itse keksinnöt ovat palkkiota. Jos meidän ei jatkuvasti tarvitsisi kilpailla mammonasta, ei maailmassa olisi vihaa ja ahneutta.

Mikä parasta, on ”rahaton” järjestelmä täysin mahdollinen. Meillä on täysi mahdollisuus saada elää jokainen päivä niin kuin haluamme. Kaikki riippuu tulevista vuosikymmenistä, sillä faktana on se, että kohta kaikille ei automaation myötä tule olemaan perinteistä työtä tarjolla. Työt tulevat loppumaan. Haasteena on vain se hankalin, eli muutos. Lopulta, jokainen ihminen haluaa olla vain onnellinen. Kuten tiedämme, se ei vaadi kultaa ja kimallusta vaan mahdollisuutta toteuttaa itseämme ja olla läheistemme seurassa. Kun tämä sopeutetaan yhteen maapallon resurssien kanssa, riittää tästä maailmasta tarpeeksi kaikille ilman, että kenenkään tarvitsee kärsiä ja hukata elämänsä merkityksettömän työn tekemiseen.

Tehkäämme kaikkemme, jotta voisimme kulkea tällaista tietä kohti, sellaista maailmaa kohti, jossa raha ei määrää elämämme kulkua. Kuten sanottu, meillä on vain tämä yksi elämä eikä sitä tulisi haaskata. Jos saisin tehdä joka päivä mitä haluaisin, tutkisin kiinnostukseni kohteita ja lukisin, kehittäisin itseäni omaan luonnolliseen suuntaani ja varmasti löytäisin keinon, jolla olla hyödyksi kaikille siten, että olen itse onnellinen. Varmasti myös rentoutuisin ja kävelisin metsässä, sehän on aivan parasta elämää!

Monilla meistä on jokin asia, mitä olemme yrittäneet useitakin kertoja siinä onnistumatta. Tästä asiasta on jäänyt pysyvä mielleyhtymä alitajuntaan epäonnistumisena, jota ei todellakaan kannata yrittää enää koskaan uudelleen.  Itselläni on myös sellainen ja olen kehittänyt sen oikeastaan aikojen saatossa, tehnyt siitä oikein varsinaisen mörön. Tämä asia on opettaminen.

 Jossain vaiheessa elämääni ajattelin kasvatusalan olevan minulle sopiva juttu ja kokeilin opettamista, niin lapsien kuin vähän vanhempienkin. Kokeilin, miltä tuntuu olla ihmisten edessä arvioitavana ja samalla yrittää olla itsevarma ja tietävinään asiasta, mistä todellisuudessa ei ollut mitään tietoa. Näissä tilanteissa olin todella epävarma enkä kokenut oloani kotoisaksi. Minusta tuntui, että en pysty tähän. En voi olla muiden edessä jos en tiedä tästä opettamastani asiasta aivan kaikkea. Lisäksi erityisesti lasten kohdalla oli hankalaa hallita tilannetta ja keskittyä samalla pitämään kuria. En pitänyt siitä laisinkaan. Lopetin kaikki opettamiseen liittyvät hommat ja suuntasin uusille poluille.

Näin myöhemmin olen alkanut pohtia, olenko aivan suotta rakentanut opettamisesta itselleni sellaisen asian, mihin en missään tapauksessa halua enää ryhtyä vain sen takia, että minulla on nämä kokemukset asiasta. Kaikki kokemukseni ovat negatiivisia ja aiheuttaneet sen, että ajattelen olevani kykenemätön toimimaan enää koskaan opetustehtävissä. Iän myötä minulle on muilla poluillani tullut tavallaan opettamiseen liittyviä esiintymis- ja esitelmänpitotehtäviä ja olen tällöin huomannut, että kun handlaan aiheen, osaan nauttia esiintymisestä ja asiani kertomisesta suunnattomasti. Tykkään tehdä vaikutuksen ihmisiin ja saada tekemästäni kiitosta.

Voisiko olla ehkä sittenkin mahdollista, että opettaminen sopii minulle? Kaikki aiemmat ammatillisesti kasvatukseen liittyvät kokemukset kummittelevat mielessäni epäonnistumisina mutta samalla huomaan haaveilevani opastukseen ja jopa opettamiseen liittyvistä tehtävistä. Olisi myös hienoa auttaa ihmisiä neuvomalla heitä tai antamalla vinkkejä. Ehkä se, että olen aikaisemmin kasvatusalalla toimiessani saanut opettamisesta negatiivisen kuvan ja huonoja kokemuksia, on vaikuttanut niin vahvasti itsetuntooni, että olen torpannut koko mahdollisuuden mielessäni. Kuten aiemmin mainitsin, olen kyllä nauttinut opettamisesta kun olen ollut aiheestani perillä. On eri asia olla opettajana lapsille erilaisissa oppiaineissa, joista ei voi millään tietää kaikkea kuin neuvoa ihmisiä aiheessa, joka on itselle rakas ja tuttu. Minulle ei vain taida sopia lajien kirjo vaan tarvitsen kapeamman osa-alueen, jossa voin opastaa. Se on varmaa, että aina tulee vastoinkäymisiä. Vanhemmiten nekin osaa ehkä ottaa kypsemmin vastaan eikä luovuta yhtä helposti.

Onkohan niin, että annamme liian helposti epäonnistumisten ja mielleyhtymien hallita valintojamme vaikka jokin toiminta olisikin meille varsin luonnollista? Tätä olen siis pohtinut viime aikoina paljon. Vaatii todella paljon uskallusta lähteä takaisin polulle, jolta on joskus hypännyt pois ajatellen ”ei koskaan enää”. Ehkä tässä kliseessä on tosiaan jotain perää. Aina vaan aika tai toiminnan ei muoto ole oikea, kuten itseni kohdalla. On kai löydettävä uudestaan se itselle sopiva muoto, jos jostain syystä kauan sitten kuopattu asia alkaakin kiinnostaa. On selvää, että viisauden karttuessa tiedostamme, että vika ei ole meissä itsessämme vaan siinä tavassa miten toimimme tai olemme joskus toimineet. Omalla kohdallani lasten opettaminen eri oppiaineissa ei ole ollut minulle oikea tapa opastaa. Se ei ollut sellainen, josta olisin nauttinut. Tiedostamalla tämän voin nyt siirtyä eteenpäin ja pikkuhiljaa kehitellä omaa tapaani opettaa ja opastaa, jos sitä haluaisin vielä joskus tehdä. On löydettävä se oma juttu, jota voi jatkaa loputtomiin.

Uskon, että monella on tällaisia asioita tullut elämän varrella. Asioita, jotka eivät ole luonnistuneet aikanaan, mutta myöhemmin mietitään, että josko sittenkin minusta olisi siihen. Toivotan kaikille onnea oman tien löytämisessä. Yritän itse saada selville sen tavan ja aiheen, jossa minun kuuluu opettaa muita, koska asia pyörii niin monesti mielessäni. Ehkä vielä jonain päivänä astun muiden eteen tai opastan ihmisiä henkilökohtaisesti, ken tietää! Avoimena eteenpäin!

Välillä kuitenkin on elämässä hetkiä, jolloin ainakin itsellä adrenaliini virtaa niin paljon, että pelkästä olemisesta ja hengittelystä ei meinaa tulla mitään. Esimerkiksi jos edessä on jokin tärkeä tapahtuma kuten työhaastattelu, ovat ajatukset jo tapahtumaa edeltävänä päivänä suuntautuneet niin tiukasti tulevaan suoritukseen, että sitä on hankala työntää mielestä. Onhan se hyväkin asia, että sitä adrenaliinia ja jännitystä on, ja tuntuu, että se on itsellä ainakin ihan hallussa ja auttaa suorituksen tekemisessä. Joillakin jännitys muodostuu taas niin suureksi, että se haittaa koko suoritusta eikä rajoitu alkukankeuteen. Tässä tilanteessa varsinkin on tärkeää yrittää rentoutua monta kertaa ennen tärkeää tapahtumaa keskittymällä käsillä olevaan hetkeen. 

Uskon, että rentouden oppimisessa kehittyy. Ainakin iän myötä tulee varmuutta kohdata erilaisia tilanteita ja kärsivällisyys keskittyä kasvavat. Joillakin on jo alusta asti kyky olla stressaamatta ja jännittämättä liikoja, ja tämän kyvyn oppimisessa ovat suuressa osassa lähiympäristön tekijät.  Jos opitaan jo varhain kohtaamaan erilaisia sosiaalisia tilanteita ja yllättäviäkin käänteitä, ei niiden kohtaaminen tunnu myöhemmin niin vaikealta. Lähiympäristön avoin, yrityksiin ja erehdyksiin kannustava asenne muokkaa meissä varmasti sitä, kuinka rennosti osaamme näin isona olla. Missään vaiheessa koulutuksemme ei ota näitä asioita esiin, esimerkiksi jännityksestä ei puhuttu ainakaan oman peruskoulu-urani aikana mitään vaan siitä tehtiin lähinnä tabu. Ylipäätään yhteiskuntamme ei liiemmin korosta itsensä etsimisen ja pysähtymisen tärkeyttä kun vallalla on suorittamisen ja tehokkuuden maksimointia ihannoivat arvot. Tämä on tärkeää tiedostaa, jotta voi edes yrittää rentoutua. Ympäristöstä riippumatta me saamme ajatella kuten haluamme ja meillä on oikeus rentoutua. Missä vain ja milloin vain. Tämä asia on vain opeteltava itse näin aikuisena ja hankkia apua tarvittaessa, vaikka keskustella samanhenkisten kanssa selviytymiskeinoista.

Olisi tärkeää tehdä päivittäin rentoutumisharjoituksia, varsinkin jos elää hektistä elämänvaihetta.  Palata niin sanotusti alkuun, juurille, minuuteen. Yksinkertaisuuteen. Ajatella: Minä istun nyt tässä lattialla. Olen tässä, vain minä. Hengitän, siis olen olemassa. Olen vapaa olemaan minä. Ihana minä. Haastavaa se on, mutta voin suositella.

Jos on tulossa jokin iso juttu elämässä, pysähtymisen merkitys korostuu. Kannattaa pohtia: ”Mitä sitten jos epäonnistun? Mitä jos onnistun? Kaikki on vain elämää. Kaikki jatkaa kulkuaan, linnut, tuuli, merivirrat. Tapahtuu minulle mitä tapahtuu, kaikki jatkaa kulkuaan kuten ennenkin. Miksi ottaa liikaa paineita tulevasta. Elämme vain yhden elämän ja teemme siinä sen mihin pystymme, tärkeintä on olla tässä, nyt ja onnellinen. Elän ja hengitän, se on pääasia tuli mitä tuli.”

Varsinkin kesä on rentoutumiseen otollista aikaa, kun on niin kaunistakin ja voi lepuuttaa katsetta puiden vihertävissä latvoissa.  Et tarvitse enempää omassa hetkessäsi kuin sinut sellaisena kuin olet. Tsemppiä kaikille rentouden etsintään!

Monet kyllä liikkuvat luonnossa, erityisesti suomalaiset, koska meillähän on maailman parhaat tontit metsässä ja vesistöjen äärellä liikkumiseen; on luontopolkuja, metsäpolkuja ja pururatoja ihan kaupunkien keskustoidenkin läheisyydessä. Usein vain tätä kaikkea hienoutta ja metsän ihmeitä ei käsitellä tiedollisesti, vaan pururadalle lähdetään polttamaan kaloreita verenmaku suussa mielessä ajatukset kesäkuntoon pääsystä ja ”pakosta” esimerkiksi juosta nyt juuri tämä 7 kilsan pätkä tänään. Ymmärrän tavoitteellisesti treenaavia, mutta tahtoisin tähdentää tiedostavan luonnossa liikkumisen tärkeyttä suorituspaineiden sijaan. Koska ei ole parempaa paikkaa vapautua stressistä ja paineista kuin luonnon keskellä, miksi siis raahata näitä haitallisia tunteita mukanaan tai mennä vain niiden asettaman pakon edessä sinne lenkkipolulle.

Ota siis aikaa rauhoittumiselle ja tiedostavalle luonnossa liikkumiselle! Jos esimerkiksi tänään tahdot vetäistä sen viiden kilsan lenkin lähipururadalla, lähde matkaan erilaisella asenteella. Vaihda reittiäsi jos mahdollista ja ota mukaan tuntemattomia polkuja, mitä et ole ennen kulkenut. Katsele ympärillesi, älä juokse, ainakaan koko aikaa vaan kävele välillä. Ihan sama vaikka syke laskee jne. Voit pitää vaikka ihanan rentouttavan venyttelyhetken keskellä kaunista luonnonmaisemaa ja huomata asioita, joita et ole ennen huomannut vaikka olet viilettänyt sata kertaa siitä ohi. Kuuntele ääniä, hengitä syvään, tunne tuuli kasvoillasi, tuoksuttele ilmaa ja tunne sen parantava vaikutus. Kiitä mielessäsi luontoa siitä, että se on olemassa. Halaa puita jos tuntuu siltä. Ota koivusta lehti ja tuoksuttele sitä, kuvittele mielessäsi juhannussaunan lempeät löylyt. Maistele ketunleipiä, mustikkaa (lehtiäkin voi syödä) tai maitohorsman nuoria lehtiä. Hyppele ja loiki, pyöri ympyrää. Tee mitä tahansa olet aina halunnut tehdä ja mikä tuntuu hyvältä juuri sinulle, juuri nyt. Irtaudu ja nauti! Naura itseksesi!

Aluksi tiedostava luonnossa liikkuminen voi olla maltillista, pientä levollisuutta keskellä treenaamista. Vähitellen, kun vapautuu ja löytää omat reitit, alkaa nauttia yhä enemmän luonnosta. Se tulee enemmän lähelle kun kaikki aistit täyttyvät. Kun uskaltaa poiketa tavalliselta reitiltä, se palkitsee ja yleensä muita ihmisiä on vähemmän liikenteessä kinttupoluilla kuin pääväylillä, mikä antaa lisää tilaa omalle hetkelle ja vaikka niiden puiden halaamiselle jos ei halua muiden nähden sitä tehdä.

Luonto tuo onnellisuutta yhä enemmän kun sitä pysähtyy ihailemaan käyttäen kaikkia aisteja. Unohda siis muut murheet ja suuntaa metsään tekemään vähän erilainen lenkki! Itselläni tämä toimii aina, kun elämässä on hankalia hetkiä tai vaikeampia aikoja. Ja ihan tavallisenakin päivänä se ilahduttaa ja piristää kummasti. Olen huomannut, miten tiedostava luonnossa liikkuminen tuo erilaista energiaa arkeen ja samalla kunnioitus kaunista luontoamme kohtaan kasvaa. Onneksi meillä on puhdasta ilmaa ja metsiä, tilaa hengittää. Olkaamme kiitollisia siitä joka päivä ja suojelkaamme sitä parhaamme mukaan!

Mitä minulle on opetettu sen olevan:

 ”Kunnianhimoinen ihminen on sellainen, joka pyrkii aina eteenpäin. Tavoittelee jotain korkeampaa, ei tyydy vähään, nauttii saavutuksistaan ja kunniasta, huomiosta. Etenee uralla ja saa parempaa palkkaa. Niillä, jotka jäävät johonkin siivoojan ammattiin, ei ole sitä.”

Kun näin ensimmäistä kertaa oikein pyörittelin tätä asiaa mielessäni ja kirjasin ylös nämä ajatukset, olen melko kauhistunut. En tiedä, kuinka muut kokevat tämän termin ja asian ja voi olla, että se on aivan yhdentekevää monelle, jotka eivät ole millään tavalla altistuneet termille esimerkiksi lapsuudessa. Itselläni on ollut niin, että kunnianhimosta on tehty tärkeä asia, suorastaan haluttava piirre ihmisessä. En voi enää käsittää, että miksi joku tuollainen olisi toivottavaa. Jos pitää aina pakolla tavoitella jotakin enemmän, pidemmälle, korkeammalle…on siinä jotain väärin.

Yleensä on melko mahdotonta koko ajan kavuta jonnekin ylemmäs hierarkiassa astumatta muiden jaloille tai ilman moraalitonta toimintaa. Kunnianhimoinen ihminen vaikuttaa nyt mielessäni mulkulta, jota ei kiinnosta muut ihmiset läheisiä lukuun ottamatta laisinkaan. Voi olla aika kärjistettyä, mutta näin pohtien uudestaan koko piirrettä, näen kunnianhimoisen ihmisen henkilönä, joka miettii lähinnä itseään ja saa tyydytystä vain siitä, että on saavuttanut jotain, vaikka se olisi tapahtunut muiden kustannuksella.

Tuntuu siltä, että koko kunnianhimo-piirre on syntynyt tämän jatkuvaan kasvuun pyrkivän järjestelmän sisään sopivaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi. On helppoa saada ihmiset antamaan itsestään entistä enemmän kun on luotu joku myönteinen ja haluttava ominaisuus, joka edellyttää kaikkensa antamista vain siksi, että saavuttaa kunniaa ja mainetta. Kunnian eteen on aina tehty töitä ja sen edessä on voitu vaikka kuolla. On kuitenkin todella typerää uhrata esimerkiksi koko elämänsä jonkun asian tähden siksi, että voisi säilyttää tämän ”kunnian” ja oikeutuksen kunnianhimoisena pysymiseen tai vain siksi, että muut pitävät tärkeänä sitä, että sinun tulisi tavoitella jotain, mikä sinua ei kiinnosta.

On myös eri asia, mitä pidetään milloinkin tavoittelemisen arvoisena. Esimerkiksi opiskelua ei tunnuta pitävän kunnianhimoisen ihmisen tienä, ainakaan jos sitä jatkaa yleisesti hyväksytyn ja jo yhden tutkinnon suorittamisen jälkeen tai jos vaan työelämässä ollessaan haluaa työn ohella kehittää itseään. Uuden oppiminen ei siis ole tavoiteltavaa, jos siihen ei liity jotain lisäkunniaa, ylennystä tai palkankorotusta. Tällä hetkellä vallalla oleva yksilöllisyyden ja omistamisen ihannointi saa aikaan sen, että kunnianhimo saa ainakin omassa mielessäni hyvin negatiivisen kaiun.

Joskin ei aina pidettäisi ihanteellisena jatkuvaa kehitystä ja mammonan haalimista, voisi kunnianhimossa olla jotain tavoittelemisen arvoista. On aina hienoa, kun oppii mitä tahansa uutta ja sitä tulisi pitää arvossaan. Voi olla ylpeä, jos uskaltaa kokeilla jotain, mitä ei ole ennen kokeillut vaikka se tarkoittaisikin siirtymistä vähemmän arvostettuun tehtävään, mitä sillä on väliä mitä muut siitä ajattelevat jos se on omasta mielestä hienoa. Rohkeus yrittää ja epäonnistua kuuluvat elämään eikä kukaan voi jatkuvasti kehittyä. Jatkuvalla suorittamisella muiden vuoksi tai kunnianhimoisen tittelin pitämisen takia ei kannata uhrata elämäänsä.

Täten nimeän koko ominaisuuden uudelleen onnellisuuden himoksi, jolloin se edustaa niitä asioita, joita pidän arvossa nykyään ja hylkään lapsuudessa omaksutun termin enkä miellä itseäni kunnianhimoiseksi termin aikaisemmassa määrittelyssä. Kun seuraa omaa tietään, tulee väistämättä eteen tilanteita, jolloin on päätettävä, mikä on parasta itselle. Kun toimitaan onnellisuuden himon vallassa, voidaan työntää sivuun se ääni, joka ennen käski meidän valita toisen, vahingollisen tien ja sen sijaan seurata omaa ääntämme. Se on se oikea ääni.

Toivottavasti teksti ei ollut liian sekava, joudun aikalailla ajatusten pyörteisiin kun pohdiskelin tätä. Olisipa jännää tietää, kokeeko joku muukin samalla tavoin ja onko muilla samankaltaisia tai erilaisia kokemuksia kunnianhimo-ominaisuuden toitottamisesta lapsuudessa.

Itse ajattelen, että elämä on tässä ja nyt. Herään joka päivä ja pyrin mietteissäni olemaan kiitollinen siitä, että saan elää mahdollisesti tämänkin päivän huolimatta siitä, mitä edessä on. Elämäni on polku, jota olen seurannut ja se on vienyt mitä uskomattomimpiin seikkailuihin, kun olen antanut sen johdattaa. Aluksi, lukion jälkeen esimerkiksi ajattelin hyvin samankaltaisesti kuten vanhempani, mikä on ymmärrettävää. Omaksumme vanhempiemme arvot yleensä melko vahvasti, kun olemme heidän kanssaan läheisissä tekemisissä ja riippuu täysin vanhemmista, kuinka paljon arvoja ja ajatuksia yksilön sallitaan ja annetaan omaksuvan oman merkityksellisen piirin ulkopuolelta.  Aluksi siis ajattelin, että nyt yliopistoon ja työhön, sitten naimisiin ja lapset-periaatteella. Maailma kuitenkin muuttuu, eikä tämä tavallinen elämänkaari enää istu omaan minään samoin kuin se on sopinut vanhempiemme elämään ja sen aikaiseen maailmaan.

Sanotaan, että muutos on hyvästä. Muutosta on kuitenkin hankalaa käsitellä ja omaksua, kun on tottunut johonkin vanhaan tapaan. Tämä pätee juuri tässäkin asiassa, kun vanhempien on vaikeaa käsitellä lastensa nykyistä elämäntapaa, joka poikkeaa olennaisesti siitä, kuinka he ovat asiat tehneet. On siksi helppo suuttua heille ja syyttää heitä ymmärtämättömyydestä. Yritän itse pitää mielessä tämän asian keskustellessani heidän kanssaan, enkä siten ota heidän ajatuksiaan loukkauksena. On tärkeää siis ymmärtää syyt ihmisten ajattelun takana, jotta välttyisi turhalta väittelyltä ”oikeanlaisesta elämästä”. Useimmitenhan vanhemmat tarkoittavat hyvää eikä ole heidän vikansa, että maailma muuttuu.

En tarkoita tässä mitään mullistavasti erilaista elämäntapaa, joka eroaa valtavasti vanhempiemme vastaavasta vaan erilaisesta ajattelutavasta ja sen vaikutuksesta syntyvään erilaiseen elämänkulkuun. Kun emme enää ajattele, että tietty työpaikka on maali, jota kohti kuljemme ja sen saavutettuamme, vain ”nautimme aikaansaannoksestamme” (kuten esimerkiksi isäni sanoi), on elämässä paljon enemmän koettavaa, kokeiltavaa ja nähtävää. Tämä kaikki ei tähtää mihinkään tiettyyn pisteeseen, jossa olet ”valmis” vaan elämä itsessään on se kaikki. Meillä on tavoitteita, mutta mikään ei ole varmaa nykymaailmassa ja sen vuoksi olemmekin oppineet sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin ja ehkä käsittäneet, että emme koskaan tule valmiiksi. Ainoa asia, joka omasta mielestäni on tärkein tavoite jokaiselle päivälle, viikolle, kuukaudelle ja vuodelle, on onnellisuus.

Tahdon tällä tekstillä siis sanoa, että eläkäämme elämäämme niin, että olemme onnellisia, mutta ymmärtäkäämme myös niitä henkilöitä ja erityisesti läheisiä, vaikka he eivät jakaisikaan ehkä täysin samaa ideologiaa kanssamme. He toimivat oman aikansa maailman ideologian mukaisesti eikä meidän tule heitä siitä syyttää. Näin voimme vapaasti kulkea omaan suuntaamme elämässä, vaihdella sitä, nauttia ja katsoa, mitä se tuo tullessaan. Koskaan ei voi tietää varmasti, mitä huomenna tapahtuu. Life is our way, it’s all up to us.

Kulttuurissamme ei oikeastaan hyväksytä muun laisia suhteita. Emme tule siten ajatelleeksi edes mitään muuta vaihtoehtoa, kuin että meillä jokaisella on se parempi puolisko tuolla jossain ja että yhden ihmisen kanssa sitä ollaan kerrallaan. Myös pettäminen on tämän myötä määritelty lähes rikolliseksi toiminnaksi yleisyydestään huolimatta. Kaikella on taustansa kristillisessä etiikassa. Uskonto alun perin on vakiinnuttanut Suomessakin kahden ihmisen perhemuodon. Lisäksi yhteiskunta ja markkinatalous hyötyvät kahden ihmisen talouksista: kahden ihmisen suhde on tehokas kombo työelämässä koska arjen pyöriminen mahdollistuu tehokkaammaksi maksimoiden työhön käytetyn ajan ja kotitalouksien jakautuessa kymmenen hengen talouksien sijasta kahden ihmisen talouksiin, voidaan yhden jääkaapin myymisen sijasta myydäkin viisi.

Vaikka itsekin elän tällä tavoin määritellyssä suhteessa, en voi välttyä ajatukselta, että onko tämä ollenkaan järkevää muutoin kuin edellä mainitsemistani ulkoisista, kulttuurin ja yhteiskunnan vaatimista syistä. Hyvinvoinnin kannalta asia onkin erittäin mielenkiintoinen. Lisääkö ja ylläpitääkö kahden ihmisen välinen suhde onnellisuutta? Onko todella mahdollista, että yksi ihminen voi antaa sinulle kaiken sen, mitä koko elämäsi aikana tarvitset? Romanttisesti ja ideaalisesti ajateltuna kyllä, mutta rationaalisesti ajateltuna siinä ei tunnu olevan järkeä. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että voisin saada kaiken haluamani samalta ihmiseltä. Senhän takia meillä on ystäviä ja muita sosiaalisia suhteita, jotta emme olisi vain yhden ihmisen varassa. Ystävät vaihtuvat, jotkut tulevat ja toiset jäävät ja he antavat meille iloa ja onnellisuutta, nimenomaan erilaista mitä saamme kumppaniltamme.

Mutta kaikki se, mitä parisuhteeseen kuuluu ja ystävyyssuhteisiin ei, on toinen seikka, joka onkin hivenen hankalampi asia. Se on suorastaan paheellisena kielletty puheenaihe. Koska ystäviäkin on erilaisia ja toiset ystävät antavat meille erilaisia ajatuksia, joita tarvitsemme mennäksemme eteenpäin, miksi parisuhde on niin rajoitettu kahden ihmisen kesken? Koska parisuhteessakin on monta puolta, joihin luonnollisesti ei voi kaikkiin olla tyytyväinen, eikä olisi luonnollisempaa jakaa rakkaussuhteet enemmän kuin sen yhden ihmisen kanssa? On surullista, että leimataan pettäjäksi jos on halunnut vain saada joltakin lisää hellyyttä ja hyväksyntää jos sattuu olemaan henkilö, joka vaatii tätä enemmän. Jotkut asiat toki on mahdollista korjata parisuhteessa ajan kuluessa, saada esimerkiksi enemmän inspiraatiota parisuhteen toiselta osapuolelta kun se muuttuu ajan myötä ja ns. kulmat hioutuvat. Mutta jos joku parisuhteen ulkopuolinen tekee sinut tavalla tai toisella (en tarkoita aina seksiä, vaikka se useimmiten mieleen tuleekin) onnellisemmaksi ja antaa iloa, jota et siltä toiselta aina saa, niin eikö se voisi olla sallittu ja täysin hyväksyttävä asia? Saattaa olla, että ajan myötä myös tämä asia muuttuu yhteiskunnassamme, onhansamaa sukupuoltakin olevien välisten suhteiden tunnustamisessa jo tultu pitkälle.

En sano, että muutos vapaaseen parisuhteeseen olisi helppo, tuskin itsekään siihen nyt pystyisin enkä tiedä edes haluaisinko sitä heti. Avoimuus ja ihmisten välinen kunnioitus ja kaikkien tunteiden huomioiminen on tärkeintä.  Hyvinvoinnin eri ulottuvuudet kiinnostavat minua syvästi ja siksi tahdoin ottaa tämän asian esille. Koska parisuhde useimmiten tekee meidät hyvinvoiviksi, voisi siinä olla vielä enemmänkin potentiaalia jos se määriteltäisiin toisin. En ole mikään avoimien suhteiden puolustaja, mutta pohdintojeni jälkeen näen niissä osittain järkeä ja tavallaan luonnollisuutta kun taas meidän tämänhetkinen parisuhdemalli tuntuu aika epäluonnolliselta. Kaikki saavat muodostaa oman mielipiteensä, mutta olisi hienoa, jos tätäkin vakiintunutta mallia voitaisiin pohtia syvällisemmin ja järjen kanssa ilman tuomitsemisia.
Feel the love generation!